Afrikka avaa silmät

Art in Tanzanian kautta sairaalassa vapaaehtoisina olleet lääkärit Tiina ja Jouni Hirvioja kertovat kokemuksestaan näin:

“Helsingin Sanomien artikkelissa “Tarkoitus oli vain auttaa” (12.4.2105) mustamaalattiin avustusjärjestö Art in Tanzaniaa (AIT) ikävällä tavalla. Toki nykyinen journalismi usein onkin tämän sävyistä, ­ hyvistäkään asioista, positiivisesti tai edes neutraalisti uutisoimalla ei ilmeisesti myydä lehtiä.

Olimme vuonna 2011 vapaaehtoistyöntekijöinä pienehkössä julkisessa sairaalassa Pohjois-Tansanian Moshin kaupungissa. Vasta vuotta aiemmin valmistuneina lääkäreinä ei meillä ollut mahdollisuutta hakeutua vapaaehtoisiksi Suomen Punaisen Ristin tai Lääkärit Ilman Rajoja ­tyyppisten järjestöjen kautta, sillä näihin toivotaan selvästi kokeneempia lääkäreitä, mielellään erikoislääkäreitä. Lisäksi, kuten mihin tahansa työhön haettaessa, aiempaa työskentelyä vastaavissa oloissa pidetään hyödyllisenä tai jopa välttämättömänä. Art In Tanzania oli järjestänyt kyseiseen sairaalaan harjoittelupaikkoja suomalaisille sairaanhoitajaopiskelijoille, joten AIT:n Kari Korhosen onnistui järjestää myös meille työpaikat toivomaksemme ajaksi ja niin “projektimme” pääsi alkuun.

Koko Afrikka oli kulttuurisokki ensimmäisestä päivästämme alkaen ja HS:n artikkelissa haastatellun Kaikkosen mainitsemiksi näyttelyesineiksi tunsimme mekin itsemme jo pelkästään kadulla kävellessämme. Sairaalaan työskentelemään pääsy vaati 4-5 yritystä peräkkäisinä aamuina; milloin papereita täytyi vielä käydä leimaamassa ja milloin homma tuntui vaan liian työläältä paikalliselle byrokraatille. Lopulta kun pääsimme töihin, tuntui meistäkin, ettei sairaalassa kukaan ollut varautunut tuloomme eikä meille oikein ollut osoittaa minkäänlaista työtä, jossa tietotaitoamme voitaisiin hyödyntää. Kuten niin monessa opiskelijoiden harjoittelujaksossa Suomessakin, olisi sairaalassa ilman omaa aktiivisuutta päätynyt huoneen kulmaan istumaan koko kuudeksi viikoksi.

Halusimme vapaaehtoisiksi tiettyyn aikaan, tiettyyn ammattiin, tiettyyn turvalliseksi arvioimaamme maahan ja halusimmepa vielä yhdistää matkaan Kilimanjaroa ja safariakin. Meillä oli siis paljon itsekkäitä motivaattoreita matkaan, sitä on turha kiistää. Harvan elämäntilanne sallii kuuden kuukauden tai jopa usean vuoden sitoutumisen työskentelyyn jossain päin maapalloa jonkun muun määrittelemänä ajanjaksona. AIT:n kaltaiset järjestöt mahdollistavat vapaaehtoistyöskentelyn paljon useammalle. Me lähdimme matkalle kahdeksi kuukaudeksi ymmärtäen, ettemme voisi muuttaa maailmaa siinä ajassa, mutta toivoimme tekevämme edes vähän pyyteetöntä hyvää. Emme todellakaan etukäteen tajunneet kuinka vähän ilman swahilinkielen taitoa nuori lääkäri voi vieraassa kulttuurissa tehdäkään. Mutta tiedämme auttaneemme edes joitakin ihmisiä siellä, toivomme sysänneemme paikallisia ajat sitten länsimaissa vanhentuneita hoitokäytäntöjä piirun verran eteenpäin ja ainakin tuomamme lahjoituksina saadut lääkintätarvikkeet päätyivät käyttöön. Siihen, että muun muassa SPR:n vaatimukset ovat kovat, on syynsä.

Tuskin kukaan kiistää, etteikö orpokodin lapselle olisi parasta, että hänellä olisi sama aikuinen hoitajana koko lapsuutensa ajan, mutta turvalliset, luotettavat vaikka lyhyetkin – aikuiskontaktit ovat näille lapsiraukoille joka tapauksessa arvokkaita. AIT:lle suorittamistamme maksuista varmastikaan kaikki ei kulunut meidän vaatimattoman ylöspitomme järjestämiseen, mutta järjestön toiset projektit, kuten paikallisten taiteilijoiden tukeminen, tarvitsevat myös rahoitusta. Lisäksi Afrikassa tulee varmasti yllättäviä kulueriä monissa käänteissä, joihin me suomalaiset
emme suhteellisen vähän korruptoituneessa maassamme törmää.

Vapaaehtoisena Afrikassa joutuu kohtaamaan tapoja ja käytäntöjä, joita voi olla vaikea hyväksyä. Osaa ei pidäkään, mutta täytyy myös oppia sietämään joitakin vääryyksiä, koska kaikkea ei voi yhdellä kertaa muuttaa. Arkea hankaloittaa, jos asioiden olettaa sujuvan jouhevaan länsimaiseen tapaan ­ja etenkin elämästä tekee raskasta ulkopuolisen syyllisen etsimisen jokaiseen vastoinkäymiseen. Kaikista vaikeuksista ja sairasteluista huolimatta me rakastuimme Afrikkaan ja uskomme saaneemme vapaaehtoiskokemukseltamme paljon. Ensi kerta on paljon helpompi ja silloin olemme toivottavasti jo enemmän hyödyksikin. Lyhytkin projekti karistaa epärealistisimmat odotukset, jolloin esimerkiksi pitkäkestoiseen kehitysyhteistyöprojektiin lähtijä ymmärtää paremmin, mihin on sitoutumassa. AIT:n kaltaisten järjestöjen projektit toimivat arvokkaana porttina vapaaehtoistyön maailmaan kehittyvissä maissa.”

Jouni Hirvioja, lääketieteen lisensiaatti, erikoistuva lääkäri, akuuttilääketiede
Tiina Hirvioja, lääketieteen lisensiaatti, erikoistuva lääkäri, sisätaudit

We volunteered with Art in Tanzania in 2011. We worked and stayed in Moshi, which is located in northern Tanzania. Since we had graduated from medical school just a year before, we had no chance to apply to volunteer with organizations such as the Red Cross, which usually want people with specific expertise or previous fieldwork experience. Art in Tanzania’s Kari Korhonen had organized internships for some nursing students, so he also got our placements in the same hospital.

From the first day, Africa was a culture shock, and we also felt like showpieces when just walking on the streets. Getting the work started took us four days. Sometimes, the reason was bureaucracy; other times, the papers were incorrect. When we finally got to work, it did appear that the hospital was not prepared to have us and did not have any proper work to us. Without self-initiative we would have ended up sitting around a lot, like in many internships in Finland.

We wanted to volunteer at a specific time, profession, and country where we felt safe, and we wanted to include safari and climbing to Kilimanjaro in our trip. So, there were many selfish motivators; there is no denying that. Very few people can work for 6 months or several years on a schedule made by somebody else. Organizations like AIT are making volunteering possible for more people. We left knowing that we would not change the world in six weeks but hoping we could do some good. We did not realize how little a new doctor could do without speaking any Kiswahili. But we do know that we did help a few people, got the level of standards forward a bit, and donated medical materials to actual use.

We knew that all the money we paid to AIT probably did not go to just our program, accommodation, and food, but we think it is important to fund other projects, like supporting local artists. Also, there must be a lot of unexpected expenses, which Westerners from less corrupt countries do not often encounter.

As a volunteer in Africa, you face a lot of customs and habits that you might find hard to accept. You should not accept some of them, but you must learn to tolerate some wrongs because you cannot change everything at once. Everyday life will be hard if you expect things to work the same way at home. If you try to find someone to blame for everything that goes wrong, you are making your life much more complicated than it should be. Although we had difficulties, we fell in love with Africa, and we believe we received a lot from our time in Tanzania.  Next time, it will be much easier, and we hope to make more of a difference.

Even a short period will help you understand what you are getting into if you volunteer for the long term. Organizations like Art in Tanzania and their projects are giving a valuable entry points to volunteering in developing countries.

Jouni and Tiina Hirvioja
English version: Tia Suomi